Miten Streets of Rageista tuli Mega Drive -sarja, jota kannattaa kerätä

Yuzo Koshiron nimi näkyy heti Streets of Rage -pelin aloitusruudussa – ei piilotettuna lopputeksteihin, vaan heti esillä ennen kuin olet lyönyt ensimmäistäkään iskua. Sega tiesi täsmälleen mitä sillä oli vuonna 1991: beat 'em up, jonka klubivaikutteinen soundtrack oli yhtä paljon tähti kuin tappelukin. Kolme vuosikymmentä myöhemmin tämä on yhä sarja, jonka ihmiset kuvittelevat ajatellessaan Mega Drivea – ja yksi tyydyttävimmistä trilogioista kerättäväksi, kunhan tiedät mistä alueesta itse asiassa ostat.

Kolme peliä, neljä vuotta, ei täytettä

Vuoden 1991 originali oli Segan vastaus Final Fight-peliin, joka oli päätynyt SNESille heikennettynä porttina – ilman kaksinpeliyhteistyötä, yksi hahmo leikattu. Sega vastasi kunnollisella co-opilla, kolmella pelattavalla entisellä poliisilla (Axel Stone, Blaze Fielding ja Adam Hunter) sekä ruudun tyhjentävällä erikoiskyvyllä, joka kutsui poliisiauton sammuttamaan kadun tulella. Se on kapeampi ja yksinkertaisempi kuin mitä seurasi, mutta Koshiron soundtrack kantaa sen yhä.

Streets of Rage 2 (1992), kehitetty yhteistyössä Ancientin – studion, jonka Koshiro perusti – kanssa, on se jonka kaikki muistavat. Kassetti laajeni 16 megabittiin, spritet kasvoivat valtaviksi, poliisiauto poistui käytöstä ja tilalle tuli kunnolliset hahmokohtaiset erikoishyökkäykset, ja Adam vaihtui painija Max Thunderiin sekä rullaluisteluista tuttuun nuorukaiseen Eddie "Skate" Hunteriin (Japanissa Sammy). Jos omistat vain yhden Mega Drive -kassetin, se on puolusteltu valinta.

Streets of Rage 3 (1994) nopeutti kaikkea, lisäsi dashin ja väistön, ja salli erikoishyökkäysten päivittämisen pelin aikana. Se on myös se osa, jossa alueversiot lähtivät eri teille – lisää siitä alempana. Sarja nukkui sitten pitkään kunnes vuonna 2020 Dotemu, Lizardcube ja Guard Crush Games julkaisivat Streets of Rage 4 ja todistivat, että kaava ei itse asiassa vanhentunut.

Mitkä kassettiversiot keräilijät jäljittävät, ja miksi

Hinnat liikkuvat jatkuvasti, joten pidä tätä enemmän karttana kuin menuna:

• Streets of Rage 2 – kaikkein rakastetuin, mutta sitä myytiin valtavia määriä, joten irtokasetteja on kaikkialla ja ne pysyvät edullisina. Tavoite täällä on kunto: täydellinen kappale ehjällä ohjekirjasella on se, jota kannattaa vaalia.
• Streets of Rage 3 – julkaistu konsolin elinkaaren myöhäisessä vaiheessa pienemmällä painoksella, joten täydet läntiset kappaleet maksavat johdonmukaisesti enemmän kuin edeltäjänsä. Niukkuus voittaa laadun; niin käy yleensä.
• Bare Knuckle III – kolmannen pelin Japanin julkaisu ja konnossieurin valinta: maltillisempi vaikeustaso, alkuperäinen tarina ehjänä, ja minisankari Ash edelleen läsnä – kaikki mikä läntinen versio leikkasi tai muutti.
• Streets of Rage 1 – rehellinen sisäänkirjaus. Yleinen, halpa ja aidosti loistava peli eikä pelkkä esiosa.

Mega Drive, Genesis, Bare Knuckle: yksi sarja, kolme nimeä

Sega ei pystynyt turvaamaan "Mega Drive" -tavaramerkkiä Pohjois-Amerikassa, joten konsoli julkaistiin siellä nimellä Genesis – mikä tarkoittaa, että samat pelit ovat olemassa eri nimillä ja eri pakkauksissa. Japanissa sarjan nimeä ei olekaan Streets of Rage: se on Bare Knuckle, ja ensimmäisen pelin alaotsikko on Ikari no Tekken. Eurooppa lisää oman vivahteensa – PAL-boxit painavat jatko-osan roomalaisin numeroin nimellä Streets of Rage II, kun taas amerikkalaiset kassetit sanovat Streets of Rage 2. Nämä eivät ole piraatteja. Ne ovat vain alue-erot.

Käytännön sudenkuopat ostaessa:

• Kasettikuoret poikkeavat. Japanilaiset Mega Drive -kassetit ovat eri muotoisia eivätkä sovi länsimaiseen konsoliin ilman adapteria – ja jotkin myöhemmät julkaisut lisäävät päälle ohjelmistotarkistuksia alueelle.
• PAL pyörii 50 Hz:llä. Trilogian eurooppalaiset versiot pelaavat huomattavasti hitaammin kuin NTSC, myös musiikki mukaan luettuna. Hienoa jos se on se versio jossa kasvoit; äkillinen ero jos ei ole.
• Genesis-kasetteja kiertää Euroopassa jatkuvasti. Yhdysvaltalaiset kasetit sopivat fyysisesti PAL Mega Driveen, joten Genesis-brändätyt ilmoitukset – kuten tämä Sega Genesis -versio Sonic the Hedgehog 2:sta – ilmestyvät eurooppalaisilla markkinapaikoilla koko ajan. Niissä ei ole mitään vikaa; varmista vain että laatikon kuvitus vastaa sitä aluetta jota kokoelmaasi rakennat.

Jos aloitat alusta, laitteisto on helppo osa – toimiva PAL Mega Drive -konsoli on yhä yksi edullisimmista reiteistä 16-bittiseen keräilyyn – ja trilogia antaa sinulle selkeän, loppuun saatettavan tavoitteen: kolme läntistä boxia, tai kuusi jos haet myös Bare Knuckle -setin.

Se rohkea mielipide jota tulit hakemaan

Streets of Rage 2 on paras peli, mutta Bare Knuckle III on paras ostos: saat kolmannen pelin sen version jonka kehittäjät itse suunnittelivat, ennen kuin läntinen julkaisu kiristi vaikeutta ja leikkasi Ashin kokonaan pois. Jää siinä kysymys joka aloittaa riitoja jokaisessa retro-tapaamisessa – keräiletkö sen alueen jolla kasvoit, vai sen alueen jota kehittäjät tarkoittivat? Väärää vastausta ei ole. On kuitenkin 50 Hz:n vastaus.